Monthly Archives: June 2017

Ei kipua, ei kehitystä

Yks hienoimmista tunteista on itsensä ylittämisen tunne. Tänään Mä koin sen ehkä parhaiten/isoimmin koskaan, mun pelosta huolimatta. Ensinnäkin mulla on korkeiden paikkojen kammo, mikä on tullut ihan tässä vanhemmiten. Kai se on vähän jotain itsesuojeluvaistoa.

Meillä oli tänään uinnissa hyppyjä ja lopuksi kaikkien oli yritettävä hypätä 5 metristä. Saattaa kuulostaa helpolta joillekin, mutta mulle se oli ihan kamalaa. Emmä vettä pelkää, uskallan hyppiä pää edellä veteen, hypätä 3 metristä jne, mutta 5 metriä on jo ihan kamala matka. Mulla tuli kamala hysteria, tärisin ja lopulta tuli paniikkikyyneleitä. Suurin osa oli hypännyt jo, meitä jäi kolme vikaa, jotka pelkäsi. Ohjaaja tuli ylös tsemppaamaan ja rauhoittelemaan. Mä kävin kurkkimassa aina aika ajoin reunalta suoraan alas (mikä nyt ei oo järin fiksua). Jotenkin kuitenkin sain kasattua itseni, kysyin että saako huutaa täysiä?. Hyppäsin, huusin ja läiskähdin veteen. Mun pää oli vähän liikaa kallellaan eteenpäin, tulin suu auki veteen, jolloin leuat loksahti yhteen ja hampaat tärähti toisiinsa voimakkaasti. Se ei kuitenkaan sattunut yhtään, mutta onnistuin lohkasemaan pienen palan etuhampaan takapuolelta. Nyt vihloo aika lujaa. Mutta se fiilis oli ihan sanoinkuvaamaton. Mulla tuli pieni hysteerinen nauru helpotuksesta. Mä tein sen!!

ID1Mä oon saanut jo aika paljon kolhuja touhutessa, mutta oon vaan ottanut asenteen, että ei pidä pelätä liikaa tai mistään ei saa irti kaikkea. Oon mennyt useaan otteeseen mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehnyt asioita, jotka ei oo lemppareita. Kaikki on kuitenkin päättynyt hyvin ja oon ollut näiden juttujen jälkeen positiivisin mielin, vaikka esim. mulla on ranteet ihan mustelmilla lentiksestä. Näyttää kun olis mustikoilla sotkettu ranteet kyynerpäähän asti. Musta on ollut kiva haastaa itseään ihan uudella tavalla. Eikä sen tarvii olla liikunnallista, vaan vaikka ihan omia pelkojaan on joutunut kohtaamaan.

Jumahtanut teiniksi?

Onko muita, jotka on jumahtaneet henkisesti jollekin tietylle ikävuodelle? Täällä ilmottautuu yksi. Oon useammassakin tilanteessa sanonut olevani kaksikymmentä ja ihan joutunut miettimään oman ikäni. Kysyin myös yhdeltä koulukaverilta, joka on -93 syntynyt, että nii ootko sä jo 18 vai täytätkö vasta? 😀 Se vaan nauro ja sano, että hmm, mä täytän jo kakskymmentä. Tossa vaiheessa tajusin, minne ikään oon jumahtanut. Kai mä sen jälkeen oon lakannut laskemasta omaa ikääni joka vuosi. Ehkä tietoisesti? No ei, kai se kuitenkin tiedostamattani on tapahtunut. Pää vaan ei oo pysynyt enää tän hurjan päivien ja vuosien vierimisen mukana aika menee nykyään paljon nopeampaan kuin silloin 18-vuotiaana. Tai ehkä mulla on kuitenkin useampi rauta tulessa nyt verrattuna viiden vuoden takaseen (apua miten siitäkin on kauan, kun olin 18), jolloin ei ehkä päivät ollu niin täyteen ängettyjä ja sitä mukaan kiireisiä. Tai sitte sitä vaan odotti niin paljon kaikkea, että aika tuntui matelevan. Nyt on taas aivan päin vastoin. Ei haluais asioiden tapahtuvan niin nopeaan, kun ei edes oikein kerkee miettiä, mitä odotettavaa on. Keväät mateli aina ihan mielettömän hitaasti silloin kouluaikoina, kun odotti koulun loppumista ja kesälomaa.

 

Mua kiinnostas tietää ootteko jumahtaneet johonkin tiettyyn ikään ja miten pitkään ootte siinä olleet? 🙂