Yleiset & Elämästä

Matkanaisen yksinäinen elämä

Rakastan matkustelua ja reissaamista, mutta aina välillä sitä alkaa hieman kaivata omaa kotia ja pysyvää elämää. Nimittäin sen olen huomannut, että matkaajan elämä on välillä aika yksinäistä. Kavereita ja tuttavia matkoilla kyllä saa helposti, siitä ei ole ongelmaa. Mutta sen suhteen luominen johonkin rakkaaseen, se on aika mahdotonta, kun maa ja paikka vaihtuu koko ajan, samaten kuin se seura siinä ympärillä.

Välillä kun olen ollut Suomessa olen yrittänyt käyttää näitä suomalaisia treffisivuja, mutta kun se seuraava reissu taas tulee kohdalle, niin ne vähäiset kipinät on matkan aikana helposti hiipuneet.

Tiedän että on aika hölmöä ja noloa valittaa, kun on niin onnellisessa asemassa että saa matkailla ja nähdä maailmaa. Nyt kun ikää alkaa tulla sen verran, että näkee muiden elävän suhteessa ja jopa menevän naimisiin, niin välilä sitä alkaa oikeasti kaivata sitä todella kovasti. Se tulee silleen aaltoina, välillä sitä kaipaa todella kipeästi, ja sitten joskus on ihan ok elää tälleen itsenäisestikkin.

yksinäinen matkaaja

En ole kuitenkaan vielä mitenkään valmis lopettamaan matkailua suhteen luomisen takia, joten jotain muuta pitäisi tehdä. Parasta olisi kun löytäisi miehen joka matkaisi kanssa, mutta ei ole mitenkään helppoa löytää mukavaa miestä, jolla olisi tämä mahdollisuus samalla tavalla kuin itselläni on. Se vaatii aika tietynlaiset elämäntilanteet, joita harvemmalla nuorella kundilla nykyään ainakin on. Ehkä tulevaisuudessa on tavallisempaa tehdä töitä netin kautta mistä vaan, mutta nykyään monen pitää olla siellä toimistolla tai työpaikalla ihan fyysisesti. Silloin ei ole pahemmin aikaa matkata isoa osaa vuodesta.

Välillä sitä saa elää hetken kuin suhteessa, kun tapaa alkumatkasta jonkun kivan henkilön. Mutta sitten kun se ero kuitenkin aina tulee, niin se on taas sitäkin haikeampaa. En tiedä olisiko parempi pysyä noista erossa kokonaan, vai sitten kestää vain se hetken haikeus kun kaikki taas päättyy.

En tiedä, en oikeasti vain tiedä. Sehän tässä ongelma onkin, kun haluaa tasapainotella kahta asiaa, joiden tasapainottelu on niin pirun haastavaa.

Ehkä tässä tulee jotakin mieleen, tai sitten törmään sellaiseen unelmien kundiin joka matkaa mun kanssa. Nyt kuitenkin, oloni on taas hetken ainakin yksinäinen.

Silmälasien ostamisen vaikeus

Mulla kävi silleen kömpelösti ja tyhmästi, että rikoin vanhat silmälasit aika säpäleiksi muutama päivä sitten kuntosalilla. Ei olisi oikein voinut edes huonompi tuuri niiden kanssa olla, kun tein just maastavetoa lasit päässä, kun ne yhtäkkiä jostakin syystä putosi (mulla ei yleensä koskaan putoa) silmiltä, ja putosi suoraan sen alastulevan tangon ja painojen alle. Ja kaikki maastavetoa tekevät tietää kyllä, että kun sitä on pudottamassa, sitä ei enään pysty tai edes kannata alkaa kovaa pysäyttämään, ellei tahdo rikkoa selkäänsä.

Lopputuloksena oli siis silmälasit mäsänä, ja nyt on aika ja pakko ostaa uudet. Oon nyt sen jälkeen vetänyt piilareilla, mutta haluan kyllä palata nopeasti takaisin silmälasien pitämiseen. Löysin tälläisen ohjeen silmälasien ostamiseen netistä, jonka takia ajattelin että voisinkin hyvin hankkia noi seuraavat lasit verkosta. Pikaisella tutkimisella vaikuttaisi kyllä, että silmälasit netissä on halvempia kuin kaupoista ostettuna, ja minähän aina tykkään rahan säästämisestä!

Millaiset silmälasit sitä hankkisi

Jos jotain hyvää tästä hakisi, niin se olisi varmaan se, että nyt voin ainakin hyvillä mielin uudistaa silmälaseja aivan niin kuin tahdon. Tää oliskin tosi hyvä aika vetää niiden tyyliä vähän uusiksi, ja hankkia vaikka aika erilaiset silmälasit kuin noi vanhat olisi.

isot silmälasit
En tiedä sopisko tälläset silmälasit mulle, mutta musta nää on tosi makee muoto.

Eniten mua kiinnostaisi ehkä ostaa jotkut tollaiset hieman suuremmat lasit, sellaiset pyöreämmät ja isot linssit omaavat. Mun noi vanhat silmälasit oli sellaiset aika perinteiset, ei mitenkään isot linssit ja aika huomaamattomat. Nyt kuitenkin jotenkin tuntuu, että voisi olla kivempi hankkia vähän isommat. Sopisi varmaan mun kasvoihinkin paremmin, kun mulla nyt on hieman tälläiset suuremmat kasvot kuin haluaisin. Oon lukenut että suuremmat lasit voisi saada suuremmat kasvot näyttämään hieman pienemmiltä, joka tekisi mullakin varmaan tosi hyvää.

Oon yleensä sellainen tyttönen, että kun ostan jotakin, niin en osta sitä halvinta, mutta en mitään kauhean kallistakaan. Silmälasien kanssa on se juttu, että kun niitä pitää koko ajan päällä todennäköisesti taas monen vuoden ajan, niin niiden mukavuudesta ei kannata säästää. Tän takia tavallaan mua vähän pelottaa tilata silmälasit netistä, kun se mittaaminen ja istuvuuden arviointi on kuitenkin vaikeampaa, kun en oo sitä ikinä tehnyt itse.

Tavoitteenani olisi ostaa jotkut ihan merkkilasit, mutta ei mitään ylikalliita. Netistä voisin hyödyntää jonkun tarjouksen, ja pyytää joku päivä vaikka yhtä kaveriani tulemaan auttamaan minua mittaamaan noiden lasien istuvuus. Tarvitsee ton ohjeen mukaan muutamat mitat, mitä on hieman vaikea mitata itse. Sen takia toi kaverin apu olisi kyllä tosi mukava.

Päivittelen vaikka tänne jos opin tästä jotakin uutta, tai jotain uutta ilmenee. Luulen että tää nyt onnistuu hyvin, mutta en oo ennen tätä kokeillut, joten mahdollista on, että olen täysin väärässä. Toivotaan kuitenkin parasta, ei kai se netistä osto nyt voi niin vaikeaa olla, kun sitä kuitenkin aika moni nykyään tekee. Eihän?!

Ei kipua, ei kehitystä

Yks hienoimmista tunteista on itsensä ylittämisen tunne. Tänään Mä koin sen ehkä parhaiten/isoimmin koskaan, mun pelosta huolimatta. Ensinnäkin mulla on korkeiden paikkojen kammo, mikä on tullut ihan tässä vanhemmiten. Kai se on vähän jotain itsesuojeluvaistoa.

Meillä oli tänään uinnissa hyppyjä ja lopuksi kaikkien oli yritettävä hypätä 5 metristä. Saattaa kuulostaa helpolta joillekin, mutta mulle se oli ihan kamalaa. Emmä vettä pelkää, uskallan hyppiä pää edellä veteen, hypätä 3 metristä jne, mutta 5 metriä on jo ihan kamala matka. Mulla tuli kamala hysteria, tärisin ja lopulta tuli paniikkikyyneleitä. Suurin osa oli hypännyt jo, meitä jäi kolme vikaa, jotka pelkäsi. Ohjaaja tuli ylös tsemppaamaan ja rauhoittelemaan. Mä kävin kurkkimassa aina aika ajoin reunalta suoraan alas (mikä nyt ei oo järin fiksua). Jotenkin kuitenkin sain kasattua itseni, kysyin että saako huutaa täysiä?. Hyppäsin, huusin ja läiskähdin veteen. Mun pää oli vähän liikaa kallellaan eteenpäin, tulin suu auki veteen, jolloin leuat loksahti yhteen ja hampaat tärähti toisiinsa voimakkaasti. Se ei kuitenkaan sattunut yhtään, mutta onnistuin lohkasemaan pienen palan etuhampaan takapuolelta. Nyt vihloo aika lujaa. Mutta se fiilis oli ihan sanoinkuvaamaton. Mulla tuli pieni hysteerinen nauru helpotuksesta. Mä tein sen!!

ID1Mä oon saanut jo aika paljon kolhuja touhutessa, mutta oon vaan ottanut asenteen, että ei pidä pelätä liikaa tai mistään ei saa irti kaikkea. Oon mennyt useaan otteeseen mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehnyt asioita, jotka ei oo lemppareita. Kaikki on kuitenkin päättynyt hyvin ja oon ollut näiden juttujen jälkeen positiivisin mielin, vaikka esim. mulla on ranteet ihan mustelmilla lentiksestä. Näyttää kun olis mustikoilla sotkettu ranteet kyynerpäähän asti. Musta on ollut kiva haastaa itseään ihan uudella tavalla. Eikä sen tarvii olla liikunnallista, vaan vaikka ihan omia pelkojaan on joutunut kohtaamaan.

Jumahtanut teiniksi?

Onko muita, jotka on jumahtaneet henkisesti jollekin tietylle ikävuodelle? Täällä ilmottautuu yksi. Oon useammassakin tilanteessa sanonut olevani kaksikymmentä ja ihan joutunut miettimään oman ikäni. Kysyin myös yhdeltä koulukaverilta, joka on -93 syntynyt, että nii ootko sä jo 18 vai täytätkö vasta? 😀 Se vaan nauro ja sano, että hmm, mä täytän jo kakskymmentä. Tossa vaiheessa tajusin, minne ikään oon jumahtanut. Kai mä sen jälkeen oon lakannut laskemasta omaa ikääni joka vuosi. Ehkä tietoisesti? No ei, kai se kuitenkin tiedostamattani on tapahtunut. Pää vaan ei oo pysynyt enää tän hurjan päivien ja vuosien vierimisen mukana aika menee nykyään paljon nopeampaan kuin silloin 18-vuotiaana. Tai ehkä mulla on kuitenkin useampi rauta tulessa nyt verrattuna viiden vuoden takaseen (apua miten siitäkin on kauan, kun olin 18), jolloin ei ehkä päivät ollu niin täyteen ängettyjä ja sitä mukaan kiireisiä. Tai sitte sitä vaan odotti niin paljon kaikkea, että aika tuntui matelevan. Nyt on taas aivan päin vastoin. Ei haluais asioiden tapahtuvan niin nopeaan, kun ei edes oikein kerkee miettiä, mitä odotettavaa on. Keväät mateli aina ihan mielettömän hitaasti silloin kouluaikoina, kun odotti koulun loppumista ja kesälomaa.

 

Mua kiinnostas tietää ootteko jumahtaneet johonkin tiettyyn ikään ja miten pitkään ootte siinä olleet? 🙂

Mun taustani ja tarinani

suomalainen

Mä olen asunut ulkomailla yli yhdeksän vuotta. Me muutettiin pois Suomesta vuonna 2005 Ruotsiin, kun olin 12-vuotias. Oikeastaan siis koko ”nuoruus” on kulunut ulkomailla asuessa, ja se on tottakai vaikuttanut paljon siihen, millainen mun identiteetti on ja mun kokemukseen suomalaisuudesta ja Suomesta.

Mun isänmaallisuus heräsi siinä vaiheessa kun muutettiin ensimmäisen kerran pois Suomesta. Varmaan tuo on aika yleistä, suomalaisena Suomessa asuessa kun omaa kansallisidentiteettiä ei tarvitse juuri pohtia. koska kaikki muutkin jakavat saman kansallisuuden, mutta sitten kun muuttaa ulkomaille, erottuukin sillä joukosta. Täytyy pohtia, minkälainen se oma suhde siihen kotimaahan on.

Näiden kymmenen vuoden aikana on koettu niin se ”Suomi on maanpäällinen paratiisi” -vaihe kuin ”en ikinä haluu muuttaa sinne” -vaihekin. Ruotsissa asuessani Suomi oli mun mielestä kaikessa maailman paras. Tää johtui varmasti suurimmaksi osaksi siitä, että kun Suomessa kävi vain lomilla, ei nähnyt yhtään niitä nurjia puolia. Suomessa oli hemmottelevat isovanhemmat, aina mukavaa tekemistä ja siellä ei tarvinnut huolehtia koulusta. Osittain tuo varmasti johtui myös siitä, että lapsena sitä ei hahmota kokonaisuuksia niin selkeästi, ja aikuisten maailman huonot puolet eivät juurikaan kosketa.

”En ikinä halua muuttaa Suomeen” -vaihe on mulla ollut paljon lievempi kuin tuo kovin fanaattinen ”Suomi on paras!” -vaihe. Ehkä ennemminkin oon ollut niin ihastunut siihen uuteen asuinmaahan kuin inhonnut Suomea. Tällä hetkellä mulla on tosi vahvasti sellainen olo, että rakastan asua täällä Australiassa ja tää tuntuu oikealta paikalta, mutta samalla on vieläkin vahvemmin päällä fiilis siitä, että on mun aikani muuttaa takaisiin Suomeen. Tutustua siihen omaan kotimaahani oikeasti, arkeen Suomessa nyt aikuisena.

mökillä

Suomalaisuudessa arvostan eniten rehtiyttä. Jos suomalainen sanoo, jotain, niin sitä myös tarkoitetaan aidosti. Täällä Australiassa on tosi tavallista, että heti ensitapaamisilla jutellaan paljon, ollaan ystävällisiä, kutsutaan kylään ja käyttäydytään niin kuin oltaisiin parhaat ystävät. Kuitenkin kaikki tuollaiset on vain kohteliaita korulauseita joita ei todellisuudessa tarkoiteta. Suomessa taas ollaan kyllä kohteliaita, mutta ei pyydetä kylään tai ehdoteta kahvittelua ellei sitä todella tarkoiteta.

Kaipaan Suomesta eniten tietysti läheisiä, sukulaisia ja ystäviä. Olisi ihanaa nähdä poikaystävää päivittäin eikä puolen vuoden välein. Olisi kivaa käydä kahvilla ja vierailla ystävien luona skypetyksen ja netissä juttelun sijaan. Olisi upeaa voida käydä isovanhemmilla kylässä useammin. Näiden lisäksi kaipaan Suomesta vaihtuvia vuodenaikoja. Syksyn ruskaa, talven lumia, kevään vihreyttä ja kesän valoisia öitä. Suomesta on ikävä myös niin paljon erilaisia ruokia: lihapullia, karjalanpiirakoita, suomalaisia karkkeja… tätä listaa voisin jatkaa loputtomiin.

Näiden kaikkien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen koen edelleen olevani suomalainen. En kuitenkaan sataprosenttisesti. Mä olen osittain myös australialainen, ja vaikka en sinällään koe olevani yhtään ruotsalainen, amerikkalainen tai brittiläinen, niin jokainen maa jossa oon asunut on silti jättänyt jälkensä muhun. Jokaisessa maassa oon nähnyt sekä niitä hyviä että huonoja puolia. Oppinut arvostamaan Suomea ihan eri tavoin. Olemaan ylpeä suomalaisista juuristani.

Tiiän että teitä ulkomailla asuvia tai asuneita löytyy myös lukijoista. Millaiseksi te ootte kokeneet ulkomailla asumisen? Onko se muuttanut teidän kansallisidentiteettiä? Ja toki ihan Suomessakin asuvat, millaiseksi te koette suomalaisuuden?