Ei kipua, ei kehitystä

Yks hienoimmista tunteista on itsensä ylittämisen tunne. Tänään Mä koin sen ehkä parhaiten/isoimmin koskaan, mun pelosta huolimatta. Ensinnäkin mulla on korkeiden paikkojen kammo, mikä on tullut ihan tässä vanhemmiten. Kai se on vähän jotain itsesuojeluvaistoa.

Meillä oli tänään uinnissa hyppyjä ja lopuksi kaikkien oli yritettävä hypätä 5 metristä. Saattaa kuulostaa helpolta joillekin, mutta mulle se oli ihan kamalaa. Emmä vettä pelkää, uskallan hyppiä pää edellä veteen, hypätä 3 metristä jne, mutta 5 metriä on jo ihan kamala matka. Mulla tuli kamala hysteria, tärisin ja lopulta tuli paniikkikyyneleitä. Suurin osa oli hypännyt jo, meitä jäi kolme vikaa, jotka pelkäsi. Ohjaaja tuli ylös tsemppaamaan ja rauhoittelemaan. Mä kävin kurkkimassa aina aika ajoin reunalta suoraan alas (mikä nyt ei oo järin fiksua). Jotenkin kuitenkin sain kasattua itseni, kysyin että saako huutaa täysiä?. Hyppäsin, huusin ja läiskähdin veteen. Mun pää oli vähän liikaa kallellaan eteenpäin, tulin suu auki veteen, jolloin leuat loksahti yhteen ja hampaat tärähti toisiinsa voimakkaasti. Se ei kuitenkaan sattunut yhtään, mutta onnistuin lohkasemaan pienen palan etuhampaan takapuolelta. Nyt vihloo aika lujaa. Mutta se fiilis oli ihan sanoinkuvaamaton. Mulla tuli pieni hysteerinen nauru helpotuksesta. Mä tein sen!!

ID1Mä oon saanut jo aika paljon kolhuja touhutessa, mutta oon vaan ottanut asenteen, että ei pidä pelätä liikaa tai mistään ei saa irti kaikkea. Oon mennyt useaan otteeseen mukavuusalueen ulkopuolelle ja tehnyt asioita, jotka ei oo lemppareita. Kaikki on kuitenkin päättynyt hyvin ja oon ollut näiden juttujen jälkeen positiivisin mielin, vaikka esim. mulla on ranteet ihan mustelmilla lentiksestä. Näyttää kun olis mustikoilla sotkettu ranteet kyynerpäähän asti. Musta on ollut kiva haastaa itseään ihan uudella tavalla. Eikä sen tarvii olla liikunnallista, vaan vaikka ihan omia pelkojaan on joutunut kohtaamaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *